Live your life. Just the way you want

Tää video kuvaa mun tän hetkistä oloa.

Mulla olis huomenna kaks tenttiä ja siihen perään 5 tunnin työpäivä. Oon nukkunut kahtena yönä yhteensä kuusi tuntia, voitte uskoa mikä väsymys mulla on päällä. Silti nyt tuli tunne, että pakko päästä kirjoittamaan ajatuksia auki.

Miten haluat kulkea elämäsi?

Jotenkin tässä vuoden vaihteen jälkeen on tullut aina välillä olo, että "mitä vittua ihan oikeasti?". Jotenkin vain tuntuu, että elämä pyörii samaa rataa; koulu, työt, koulu, työt, baari, krapula, koulu, työt jne. Oon 20 vuotias, täytän tänä vuonna 21 ja mitä oon saavuttanu? En mitään. Jotenkin tartteisin elämälleni uutta potkua. Tänään sitten "repäsin" ja hain BB-taloon. Ei, en todellakaan usko, että pääsisin sisälle, mutta vähänkö olisi siistiä! Ei sen takia, että hakisin julkisuutta, vaan siksi että pääsisin vähäksi aikaa pois näistä kuvioista. Mä en oo pitkään, en pitkään aikaan oo saanu sitä onnistumisen tunnetta. Silverin kanssa sain sen. Siitä sain sitä potkua ja niitä kiksejä mitä tartteen, että jaksan. Eilen illalla selasin mun fb:tä läpi. Seinää siis. Kyyneleet silmissä luin niitä päivityksiä kesältä ja syksyltä. Niitä päivityksiä missä kirosin hevosen omistamisen alimpaan helvettiin, mutta kolmen tunnin päästä oli päivitys, että luoja miten mahtavaa hevosen omistajuus voi olla. Silloin kun oikeasti kaikki natsaa, ootte yhtä sen hevosen kanssa, kaikki toimii viimeistä viivaa myöten. Ootte vaan yks kokonaisuus. Ei ole ratsastajaa ja hevosta, ei ole kahta. On vain yksi. Sitä tunnetta kaipaan. En haluu olla kaks, haluun olla yks. Haluun taas tuntee sen tunteen, kun kaikki palaset loksahtaa paikoilleen ja kaikki se työ ja vaiva, jonka oot nähnyt -se palkitaan. Lopulta.

"...ei ole kahta. On vain yksi."

Mä oon jotenkin jäänyt kiinni vanhoihin aikoihin. Tai enkä ole, tai olen, tai äh emmä tiiä! Ja nyt tässä viime päivien tapahtumat on saanu mun pään vielä enemmän sekasin. Ketään nimeltä mainitsematta, mutta silti nyt tuntuu, että tää homma rupee menemään niin pahasti alamäkeen, että hiuksetkin lähtee päästä. Luulin tässä hetken jo pääseväni eteenpäin elämässäni, mutta taashan siinä hommassa tuli turpaan niin että tukka lähtee. Jotenkin ei vaan yllätä. Enkä tarkota nyt hevostelua, tai koulua vaan ihan "henkilökohtaista" elämää. Jotenkin oon vaan loppupeleissä niin hiton heikko ihminen, että jos johonkin lähden mukaan, niin sitten lähden liiankin hyvin mukaan, vaikkakin tiedän, ettei hommassa käy hyvin ja yritän vakuuttaa itselleni pään sisällä, etten nyt vaan kuvittelis mitään, enkä nostais rimaa, enkä nyt ainakaan anna tunteille valtaa. Mutta mites siinä käykään.

God, save me from this hell

Oon tottunut pitämään yllä jotain kulissia. Kaikki on OK, ja elämä on ihanaa, baareissa on mahtavaa hillua ja viettää hektistä elämää. Paskan vitut! Vähänkö olisi ihana vaan joskus olla ja hengittää. Jotenkin tää soluasuminen stressaa. Okei, mullon mahtava kämppis ja sen kanssa viihtyy, mutta viime viikko kun sain olla yksin, niin ai jessus että olin liekeissä. Täällä oli aina siistii, ja puhdasta. Nyt esim. mun huone on yks pommi, samoin keittiö. Stressaaaaaaaaaaaaa! Samoin tää koko kaupunki. Iisalmi -paskan puhujien ihmemaa. Todellakin!  Ja joo onhan baareissa kiva juosta, mut kiva kun kaikki luulee, että oon vaan sellanen bilehile ja ei mua voi "kesyttää" eikä mua kiinnosta mikään tavallinen. Oon se ainainen teini ja pissaliisa. Jooooooo en kiellä mitään, ettenkö pukeutuisi teinisti tai käyttäytyisi välillä, mutta oikeesti. Joskus yritän olla ikäiseni näköinen, mutta porukka tyyliin dissaa mut pihalle. Joten takaisin vanhaan. Ja vähänkö olisi ihanaaaa tutustuu uusiin ihmisiin? Niin olisi. Jotenkin kaikki vaan pelkää mua tai jotain. Mun on ihan hiton vaikee lähestyy uusia ihmisiä. Joku kuukaus sitten repäsin ja tutustuin. Hauskaa oli, sitten se loppu.

"Iisalmi -paskan puhujien ihmemaa."

Miten tää kirjottaminen tuntuu nyt näin vaikeelta? Äsken istuin parvekkeella tupakalla ja mun pää oli täynnä asiaa. Tai ei asiaa, mutta paljon selitettävää. Vähän olisi helpompaa jos vaan voisin puhua ihmisistä heidän nimillä. En kuitenkaan viitti, koska siitä vasta haloo nousis -ja sitä en todellakaan kaipaa tähän nyt. Jotenkin tää vuosi on mennyt niin vuoristorataa, ettei järkeä! Milloin oon ollut salarakas, sitten horo, sitten bitch, perheenrikkoja, miestennielijä ja äh! Ja ei, en ole horo, enkä perheenrikkoja, enkä salarakas, enkä miestennielijä. Mut jotenkin annan tän maineen vaan olla. En jaksa enää ruveta korjaamaan juttuja. Musta liikkuu niin paljon paskaa kylillä, että en jaksa enään edes välittää. En ihan oikeasti. Oon koko elämäni saanut paskaa niskaan ihmisiltä. Aina musta on löydetty joku kohta mistä ollaan saatu juorut, haukut, jne. keksittyy. Ala-asteella olin kolmas, yläasteella pissis, lukiossa dorka, diktaattori, tossuttaja (ihme, etten ollut pettäjä vaikka seurustelin!), nyt en edes halua "tietää" mitä musta puhutaan kylillä. Tai siis kyllähän mä tasan tarkkaan tiedän. Mutta antaa sen kohdan olla. Joko mulle on isi ostanu liian vaikeen hevosen, mun hevonen on väärällä tallilla, mun valmentaja ei oo oikee valmentaja (se on muuten jännä juttu, että kuka tahansa voi kutsua itseään ratsastuksen opettajaksi, muttei valmentajaksi), sitten lopulta olen hevosen tappaja ja eläinten rääkkääjä. Tää rääkkäys ja tappo juttu tuli ht.net:ssä ilmi, kun joku oli galleriasta löytänyt kuvat Hellusta ja siellä oli että on kuollut ähkyyn. Joo olenhan minä, kun ell. teki hoitovirheen, vaikka itse sanoin 5 todistajan läsnäollessa, että sillä on ähky. Ja joo ei ajettu isän kanssa halki Suomen ja maksettu vitusti sen hoidosta. Tästäkin kärsin huonoa omaatuntoa. Entäs jos en olisi uskonut sitä eläinlääkäriä,vaan olisin mennyt taluttamaan?

Tälläkin hetkellä tuntuu, että tukehdun. Joka puolelta tulee ihan sairaana painetta, eikä yhtään hyvällä tavalla. Pitäisi pärjätä siellä ja täällä, olla sellainen ja tälläinen. Tämmönen tilanne saa vaan mut enemmän itteni sisään ja nostamaan naamioo korkeemmalle ja pitämään siitä tiukemmin kiinni. Vähänkö olis välillä siistii jos kukaan ei analysois mua, eikä muutenkaan tietäs mua paremmin mitä mun pään sisällä liikkuu. Jännä kun kaikki tuntuu tietävän mitä haluun ja miten haluun. Ite oon vaan ihan pihalla. Porukat on tyyliin sillee, et "oothan jo parikymppinen, eikö siellä Iisalmessa oo ketään?" Onhan täällä! Vaikka millä mitalla. Kusipäitä nimittäin. Oikeesti. Mulla on oikeasti ihan hirveä miellyttämisen halu. Tästäkin kertoo se, että molemmilla viime kerroilla kun olen päättänyt parisuhteen, niin olen miettinyt ensimmäisenä mun exien äitejä! (naurasin jos voisin) Miten ne nyt kestää tän? Sit oon vasta ruvennu kelaan, et entäs se yks... Ja sitten se, kun lopulta itse älyää, että ei tää toimikkaan, en pysty enää miellyttämään kaikkia. Silloin haluisin vaan vetää oven lukkoon,valot kiinni, peitto korviin ja itkee.

En tiedä. Paitsi sen, että tää elämä on niin perkeleen vaikeaa. Ihan oikeesti ekaa kertaa kunnolla on olo, että vitut tästä jätän kaiken kesken ja rupeen sossupummiks. Tai jotain.

SiihenIkkunaanJään -Alisa

ps. ostin tänään Audiin uuden antennin! Sellasen söpön ja pienen krominvärisen. Haluisin siihen hainevän,mut en oo löytäny viel sopivaa. :/