As simple as it is: ♥ Or is it?

Noniiii! Ja mikä onkaan parempi aika bloggailulle kuin ke-to välinen yö ja kello näyttää nyt 0158... Ei, en ole kännissä, mutta niin ylikierroksilla, ettei mitään järkeä. Tästä taas seuraa se, ettei tässä postauksessakaan ole varmaan järkeä, mutta silti (ja ei varmaankaan pitäisi tänne tästä aiheesta kirjoittaa, mutta kirjoitanpa silti).

Eliiiii... En tiedä onko mulla joku ongelma, tai onhan mulla. Mulla on kerrankin käsissä kaikki ainekset hyvään ja tasapainoiseen elämään. Mulla on työ jossa viihdyn, koulu jota tykkään (enimmäkseen) käydä, mulla on maailman ihanin hevonen joka on kuntoutumassa hyvää vauhtia ja mulla on poikaystävä, joka palvoo maata mun jalkojen alla. Mutta jotenkin mä onnistun aina panikoitumaan ja sotkemaan asiat. Ja teen asioita, jotka voi vaikuttaa isostikin tulevaan. Tykkään mennä ja ajatella vasta huomenna (tosin usein jätän ajattelun kokonaan), mutta jossain vaiheessa pitäisi vaan pysähtyä ajattelemaan ja menemään itteensä.

Luin tossa joku aika sitten lehtijutun eräästä narsistista ja mua oikeesti rupesi oksettamaan, kun luin sitä, että miten paljon mussa on samoja piirteitä. Okei, jokaisessa ihmisessä on narsistisia piirteitä, se on ihan normaalia. Mutta jotenkin löysin itsestäni hirveästi samoja piirteitä millaiseksi haastattelussa ollut henkilö näki itsensä. Tosin tiedän todellakin missä menee raja ja en manipuloi ketään niin, että he olisivat riippuvaisia minusta, mutta osaan kyllä käyttää ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseni. Olipa kyseessä baarista joku random, tai joku muu.

Tää kesä on ollut aivan ihana ja olen nauttinut, vaikkakin kokoajan on kalvanut huoli siitä, että paraneeko Silver, selviänkö taloudellisesti kaikista menoista, onko töitä vielä syksyllä jne. Jotenkin kun oon ollut loppuunsa koko kesän ilman kavereita (tässä kaupungissa kun ei ole muita kavereita kuin koulun kautta... Ja harva on jäänyt Iisalmeen), niin nyt on tullut jotenkin "mitta" täyteen. Haluisin vaan lähtee, ajattelematta sitä, että kelle pitää infota, mitä saa tehdä ja mitä nyt tapahtuu jos teen näin. Jotenkin oon aina vaan tyytymätön! Eka halusin rauhoittua, istua iltoja kotona ja olla toisen kainalossa, mutta nyt haluun vaan liitää menemään, ilman huolta huomisesta...

Tätä ei ole yhtään helpottanut se, että vähän väliä on ollut aivan raivostuttavan turhia riitoja. Ja aivan turhista asioista. Nukutaanko nyt ensi yö yhdessä, kuka ajaa autoa, mennäänkö jatkamaan baarista a, baariin b, ja oikeasti niin turhaa syyttelyä ja epäilyksiä, että oksettaa. Okei, mulla on menneisyys, mistä en ole ylpeä, mutta ihminen kasvaa. Tai ainakin minä olen kasvanut sellaisen sekoilun yli. Ja kaikki ihmiset tekee virheitä, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa. Se kuitenkin on kaiken perusta.

Tänään oli taas sellaiset faitit, että oksat pois. Mun eksä (:D) sattui soittamaan mulle ihan vaan sattumalta kun pääsin töistä, niin hänelle sitten avauduin kaikesta... :'D Ja jotenkin tuntuu niin väsyttävältä kuunnella sitä, etttä kasva aikuiseksi (okei, osaan olla todellinen pentu, myönnän) ja katso peiliin ja "mihinkä koira karvoistaan pääsisi". Mutta silti! Järki huutaa toista ja tunne toista.

...Harmi vain, että olen yleensä näissä asioissa järki ihminen...

Riittääkö rakkaus korvaamaan kaiken sen pskan? Ja ne kaikki ihanat hetket mitä yhdessä on vietetty? Vai painaako vaakakupissa enemmän ne huonot hetket? Oon kyllästyny olemaan se pskanaama, joka aina tekee sen päätöksen... En jaksa enään olla se. Mutta... Tiedän, vaikeudet on tehny voitettavaksi ja elämästä et selviä ilman vaikeuksia, mutta SILTI! Tuntuu, että olen taas sellaisessa umpikujassa, ettei mitään järkeä. Jos ei hyvällä, eikä pahalla, niin millä sitten? Ja mitä sitten?!

Ehkä lopetan tähän ja yritän saada aivoihin taas jotain tolkkua... Ainii, lähteekö yskä Absintilla? Ei ole yskänlääkettä, eikä salmaria... Pitääpä kokeilla.

KohteenaRakkaudenSatama? -Alisa