Hevosettomuus, mitä se on muuttanut minussa?

Selasin äsken ht.net:stä blogeja ja aina kun osuin hevosblogin kohdalle, en edes katsonut sitä. Seuraan edelleenkin tiettyjä hevosblogeja, mutten jaksa panostaa hevosiin ja niistä lukemiseen niin paljoa kuin ennen. Rupesin sitten miettimään, että mistä tämä kaikki johtuu. Että hevoset ei oikein enään kiinnosta.

pv. ruuna Muhku

Aloitin ratsastuksen viisi vuotiaana, eli 1996, pitkän aikaa kävin vakiotunneilla, kerran tai kahdesti viikkoon. Hoitohevosia on ollut alusta asti, mukaan mahtuu yksityisillä talleilla yleisenä talliorjana olemista, hevosten ylläpitoa, ravihevosia, siittolatyötä, ratsastuskoulussa työskentelyä, lomitusta, hevosen omistamista, tuskan tuntemista, onnistumista, iloa, surua ja kyyneliä.

Mulla on aina ollut ajatus, että nyt mennään täysillä. Olipa kyse mistä tahansa, käytin aivan tajuttomasti aikaa ja rahaa hevosiin (nyt puhutaan Silveristä) ja usein parisuhteetkin ovat kaatuneet siihen, että olen naimisissa hevosen kanssa ja juoksen karkuun jos joku edes mainitsee sanan parisuhteen. Hevonen on aina paljon parempi kuin ihminen, se tekee iloiseksi, se on aina kun tarvitaan, sen kanssa voi tehdä aina jotain kivaa. Se hevonen vain on, kuuntelee eikä tuomitse. Sille ei tarvitse olla täydellinen, näyttää hyvältä ja olla siivo kun tavataan sukulaisia.

Kun sain ensimmäisen oman hevoseni kesällä 2006 olen siitä asti ollut oikeastaan "yksin" hevosen kanssa. Tarkoitan nyt tätä, että olen perheestäni oikeastaan ainut joka ymmärtää hevosten päälle. Tottakai mulla on aina ollut aivan mahtava porukka ympärillä, joilta olen saanut apua, kun olen sitä tarvinnut. Isä on tottakai kuskannut ja auttanut oman parhaansa mukaan, mutta ottaen huomioon se, että meilläkin molemmat vanhemmat käyvät päivisin töissä kaupungissa ja keväät, kesät ja syksyt varsinkin isä tekee aivan järkyttävän pitkää päivää, kun pitäisi maataloustyöt hoitaa ajallaan. En vain sitten koskaan viitsinyt häiritä heitä.

Korvaamaton apu

Mulla ei oo koskaan oikein ollut onnea näiden eläinten kanssa, tai siis omien. Hellun kuolemasta tulee 25.4.2013 jo neljä vuotta. Hellu oli vähän huono hengittämään koko mulla oloajan. Klinikalla käytiin useaan kertaan, kuitenkaan mitään ei löytynyt. Palautuminen vain vei aikaa. En kuitenkaan tähdännyt Hellun kanssa korkealle, vaan kunhan harrastin. Silverin kanssa sitten ensin oli ongelmia ratsastettavuuden kanssa ja monesti mietin, että "Miksi vtussa mä edes harrastan tätä?!", sitten loppui omat voimat, annoin ylläpitoon, tulee takaisin jännevammaisena, koko kesä parannellaan, sitten taas älysin, etten pysty tarjoamaan hevoselleni sitä mitä se tarvitsee. Möin Silverin. Luojan kiitos se on nyt hyvässä kodissa ja minun ei tarvitse kantaa siitä huolta.

kaksi maailman  rakkainta

Silloin kun möin Silverin ja tulin kotiin sanoin äidille, että nyt ekaa kertaa tyyliin 10 vuoteen, en ole vastuussa yhtään mistään. Vaikkakin sain hevosen "vasta" 2006, olin kantanut aivan liian suurta vastuuta hevosista joita hoidin. Aluksi oli tottakai aivan tajuttoman tyhjä olo. Mitä tehdä, minne mennä ja rahaa oli aivan erilailla!

Jn oli aluksi vaikea ymmärtää, miksi Ausseihin lähtö olisi minulle niin iso asia. Hän kun ei ole koskaan nähnyt minua hevosen omistajana. Tai edes aktiivisesti ratsastavana. En puhu hevosista hänen kanssaan, en oikeastaan kenenkään. Vastaan tottakai ja neuvon jos minulta kysytään, mutten muuten. Hän ei ole (tietääkseni) lukenut Silverin aikaisia postauksia (en tiedä onko hän edes tietoinen koko blogista). Ennenhän en tehnyt muuta kuin puhuin hevosista! Hän ei itse ole ollut tekemisissä hevosten kanssa, joten ei hän mitenkään voi ymmärtää sitä kuinka iso osa jokin elukka voi olla ihmisen elämää. Kuitenkin hän vihdoin älysi, että hevoset ovat niin iso osa minun elämää, olleet monta monta vuotta, joten tämmöisen asian perään tulee lähteä.

Nämä hetket, kun koko kesän sairastelun jälkeen pääsi ravaamaan!

En syytä Jtä siitä, ettei hän aluksi ymmärtänyt, en minäkään voi ymmärtää miten jossain hallilla voi viihtyä kolme päivää putkeen. En ole ikinä ollut osallisena tuollaiseen elämään. Mulla ei ole ikävä hevosen omistamista, sitä ratsastamista, mutta mulla on ikävä hevosen kanssa olemista, työntekoa ja sitä vastuuta joka siitä tuli. Se on aivan käsittämätön tunne, kun suuri saaliseläin luottaa sata prosenttisesti ihmiseen, saalistajaan. Ikävä on sitä, että saa puuhata, rapsuttaa, siistiä, halia ja olla. Silverin kanssa "jouduin" tekemään paljon tuota viime kesänä, kun poni oli saikulla. Mutta se oli ihanaa ja rentouttavaa.

Jotenkin musta on tullut paljon kaupunkilaisempi. En likaa enään käsiä ja en vain jotenkin jaksa enään edes haaveilla uudesta hevosesta. Tottakai tilanne voi muuttua, kunhan jatkan vanhempieni tilaa, silloin hevosen saa omaan pihaan. Ja tietenkin jos rahaa olisi kuin roskaa, asiahan olisi aivan toinen! Kuitenkin on muistettava, että olen opiskelija joka maksaa opintolainalla pois autolainaa, yrittää sumplia ajan koulun,töiden ja parisuhteen välillä. Tähän kun lisätään vielä yhteinen arki ja yli 160km koulumatkaa päivään ensi syksystä alkaen voi olla voimat aika vähissä. Olen myös älynnyt sen, ettei meille jäisi Jn kanssa yhtään yhteistä aikaa jos omistaisin hevosen.

En ole koskaan ollut tälläisessa tilanteessa, ettei hevosia olisi millään konkreettisella tavalla mukana elämässä. Aina on ollut jotain. Toisaalta tämä on aivan mahtavaa, mutta toisaalta on edelleen todella tyhjä olo. Siksipä odotan Ausseja aivan järkyttävällä paineella, pääsen tekemään töitä hevosten kanssa. Ei, en ratsastamaan, vaan hoitamaan, siivoamaan, ruokkimaan. Toiset olisivat aivan varmasti paineissa siitä, että he pääsisivät ratsastamaan, mutta ei, en minä.