Ihanan pelottava tulevaisuus

Olin tänään elämäni ensimmäistä kertaa kyntämässä ja illalla tuli puhetta tästä asiasta äidin ja iskän kanssa. Olin vähän kämmäillyt siellä pellolla ja sanoin huomanneeni sen, mutta ajattelin jättää asian korjaamisen kokeneemalle, eli iskälle. Tähän äiti sitten sanoi, että "oletkos ajatellut, joku päivä sinun pitää opettaa nää kaikki sun lapsille?"

Aasin sillasta päästäänkin otsikkoon ihanan pelottava tulevaisuus.

Amatimies asialla!

Älysin oikeasti, että minun, siis minun pitää joskus opettaa tämä kaikki jollekin toiselle. En ole blogini puolella hirveästi tulevasta sukupolven vaihdoksesta puhunut. Tietämättömille sukupolven vaihdos tehdään maatiloilla, jolloin nykyinen yrittjä myy maat,rakennukset,koneet,asuinrakennukset, kaiken jatkavalle osapuolelle, eli lapselle. Meidän perheessä lapsia on neljä ja moni onkin kysynyt, että miksi minä? Noh, vanhin sisko on valtiotieteiden maisteri, palasi takaisin Suomeen oltuaan yli 10 vuotta ulkomailla, asuu Helsingissä, allerginen loisteputkivalosta lähtien kaikelle. Joten hänet voidaan vetää yli tilan jatkajasta. Veljeni, joka on töissä meidän tilalla ei halua ottaa vastuuta näin isosta tilasta, sama yliviivaus siis hänenkin kohdallaan. Jäljelle jää kaksi: minä ja minua neljä vuotta vanhempi siskoni, joka valmistui viime keväänä klassisen huilunsoiton opettajaksi ja joka asuu tällä hetkellä Cap Verdessä, tehden töitä lomamatkafirmalle. Ainiin ja pelkää kuollakseen kaikkea kissaa isompaa ja ei ole eläessään ajanut traktoria. Ei tarvitse olla mikään penaalin terävin kynä, niin osataan laske 4-1-1-1= minä.

Tästäkö tilan jatkaja?

Ihan oikeasti, minä. Oon panikoinut tätä asiaa viimeiset kolme vuotta enemmän ja vähemmän. Nyt varsinkin kun meidän peltopinta-ala keikkuu melkein 200 hehtaarissa, metsää on sama mokoma, vähän vähemmän. Kalusto on autuasti liian vanhaa, pakko keskiä jotain lisää, pelkkä kasvinviljely ei kannata eikä minulla riitä intressit erikoisviljelyyn. Vanhempani käyvät myös muualla töissä, joten heillä tämä on toiminut, mutta itse pitäisi kehittää jotain muutakin tilalle tai lisäksi. Vaikkakin vanhemmat ovat sanoneet, ettei minun ole mikään pakko tähän tulla, mutta edelleen osaan pluslaskut ja peltomäärän räjähdysmäinen kasvu samaan aikaan kun aloitan agrologi AMK opiskelut, niin....

Tämä "lohko" on yhteensä yli 30 ha

Oon pyörittänyt vaikka mitä mielessäni, lypsylehmiä, emolehmiä, lihanautaa, hevosia. Hevosia..? Se on aina ollut se mun juttu, mutta haluanko ihan oikeasti ammatin itselleni siitä? Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa on talleja joka lähtöön, meillä täällä olisi kyllä ihanteelliset olot hevosten pitoon, omaa maata riittää, maastot ovat mahtavat, kentät, maneesit, tallit, kaikki mahtuvat olemaan. Olen kouluttautunut hevostalouteen, hevosiin.Ja ammattikorkeakoulun koulutus on pikkuisen korkeammalla tasolla kuin ammattikoulun koulutus, elinikäinen kokemus kaikenlaisista hevosista. Tähänkin asiaan vaikuttaa iskän mielipide niin vahvasti, käydään koko ajan jonkunlaista mielipiteiden sotaa asiasta, iskä sanoo nauta, minä sanon kavioeläin. ARGH!

Sinänsä tää ahdistus on helpottanut, kun on löytänyt rinnalle ihmisen, joka on ihan  suoraan sanonut, että haluaa elää koko loppu elämänsä kanssani. J ei kuitenkaan ole "valmis isäntä", eli hänellä ei ole maatilan taustaa, kuitenkin hän on halukas oppimaan uutta ja pienellä koulimisella hän olisi hyvä isännys.

Kuitenkin tuntuu aivan kamalalta, että vanhemmat haluavat minut tähän jatkamaan. Pelottaa, että jos en pystykään perustamaan toimivaa yritystä, entäs jos en saa tarpeeksi asiakkaita, eli tuloja,olen niin syvällä velkahelvetissä, ettei järkeä. Tässä tilanteessa kun ei puhuta mistään sadasta tonnista, milli menee rikki niin, että paukkuu. Käytiin tästä asiasta keskustelua Jn kanssa yksi päivä, kun sanoin kaavailleeni 30 hevosen tallia, jossa on 27 vierasta ja 3 omaa. Hän sitten kysyi, että mitkä kolme omaa? Poni lapsille (kyllä, lapsia...), Silver (haluan rakkaimman kotiin) ja 30 000€ GP-tason kilparatsun. Tähän J sanoi, ettei todellakaan mitään noin kallista hevosta. Tuossa vaiheessa ei kyllä enään tuo 30t paina velkataakassa yhtään. Sukupolven vaihdos kun tehdään kokonaan velkarahalla. Se on kylmä ja karu totuus.

Koneita, niiden uudistamista, kaluston uudistamista...

Pelkoa tuo ehkä eniten se pettymys jonka voin mahdollisesti tuottaa mun vanhemmille. Tää tila on oikeasti ponnistanut tyhjästä. Äidin isän (eli ukkini) äiti hankki tämän "tilan",kun hänen miehensä oli ryypännyt ja pelannut kaiken omaisuuden ja he joutuivat jättämään kartanonsa ja maansa 20 kilometrin päästä. Mun ukki on raivannut metsästä peltoa sotainvalidina, ilman kantapäätä ja äiti on sanonut sitä, miten paljon ukkia koski jalkaan, mutta hän ei ikinä luovuttanut. Minun vanhemmilla kävi tuuri, isä on lähtöisin maatilalta, hän on agronomi, toiminut yli 10 vuotta maatalousoppilaitoksen rehtorina, hän tietää mitä tehdään ja miten. Isä ja äiti on osannut pelata kortit oikein ja kahdessa vuodessa pienestä "harrastetilasta" on tullut suuri ja kehityskykyinen tila. Laittaa aivan järkyttävän isot saappaat täytettäväksi.

Ekaa kertaa kyntöaurat perään. Ei kestänyt kuin tunti ja huomatkaa asiaan kuuluva vaatetus.

Muutenkin haluaisin onnistua loppuunsa omassa elämässäni kuin vanhemmat. Iskä oli työnsä takia paljon poissa kun olin pieni, äiti pyöritti neljän oman lapsen ja yhden vaihto-oppilaan sirkusta yksin. Silti molemmat ovat kasvattaneet meistä kaikista fiksuja ja järkeviä ihmisiä. Vaikkakin minä olen aina aiheuttanut harmaita hiuksia vanhemmilleni tempauksillani. Ja he ovat olleet nouruudesta asti yhdessä ja onnellisessa liitossa. Vaikkakin uskon, että rakoilua on ollut, mutta he eivät koskaan ole laittaneet lapsia kärsimään siitä. He ovat yhdessä selvinneet ongelmista ja tehneet isoja maakauppoja ja kunnostaneet peltoja aivan jäätävilllä summilla. Ihan vain siksi, että minun olisi helpompi jatkaa.

Näitä asioita kun pyörittelee mielessä, niin tulee olo, että olisipa kiva taas palata siihen "jeeoonihansikakännissäjayhdenillanjutuoncool"-vaiheeseen, mutta viime keskiviikkona Iisalmessa käydessä älysin,ettei siinä vaan ole yhtään mitään siistiä. Ihan oikeasti. Mulla on aivan jäätävä hevos- ja vauvakuume. Luojan kiitos hevoskuumeesta pääsen varmaan eroon to-su kestävänä lomituksena ja vauvakuume on ohi varmaan tämän viikon loppuun mennessä. Eli ei paniikkia, lasta ei ole vielä tulossa. Moneen vuoteen.

Normi päivä koulussa.

Ehkä tästä tekstistä ei saa nyt mitään selvää, kuvastaa ajatusten järjestyneisyyttä aika hyvin. Nyt nukkumaan, huomenna taas kyntelemään. Iltapäivästä tesmimään uutta hevosta ja katsomaan millaista rodeota sitä onkaan luvassa, illalla mennään tädin luokse syömään, josta sitten suuntaankin tallille ja torstai aamuna käynnistyy lomitus <3 Mru tulee perjantaina mua viihdyttämään (pitämään tallilta möröt poissa). Uijui, paras viikko pitkään aikaan!

PääsetMaailmaanKyllä -Alisa