Kourallinen ihmisii mun ympäril on mun taivaani

"Älä luovuta beibe, ota kaikki mikä puuttuu beibe. 

Maailma on sun, maailma on sun.

Kaikki tää kuuluu meille. "

Blogi on ollut unohduksissa, enkä jaksa selitellä sen kummemmin, kuin että on ollut todella kiirettä viime aikoina. 

Oon jotenkin niin väsynyt. En töihin, tai vähän niihinkin, teen pitkää päivää, ratsastan ja valmentaudun, silti tuntuu että junnataan vaan samaa rataa, tamma kiukuttelee, satula on epäsopiva, uusi satula, kuukausi ja taas sama rumba. PLAAAH! 

Mutta ennen kaikkea olen väsynyt itseeni. Tuli tunne, että nyt on pakko kirjoittaa "kaikki" auki, vaikken ole vielä edes varma julkaisenko tätä tekstiä ikinä. En tiedä riittääkö rohkeus siihen. Riittääkö mulla rohkeus myöntää julkisesti se, että olen epäonnistunut. Taas...

Tässä pitkin kesää ja syksyä on tapahtunut vähän kaikenlaista. Kuopio on ahdistanut, se ei ole ollut enään se ihana kaupunki johon muutin reilu vuosi sitten. Koti ei tunnu enään kodilta, tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Onneksi tästä kaikesta on ollut pakopaikka, mutta nyt tämä pakopaikka ei ole enään se turva ja tuki. Vaan sekin on ruvennut ahdistamaan ja omat ajatukset ovat niin sekaisin, etten tiedä mitä pitäisi ajatella. 

Oon kyllästynyt repeämään kahdeksaan paikkaan samaan aikaan. Oon repinyt aikaa aivan uskomattoman pienellä mahdollisuudella, silti olen niin tehnyt. Ja missä on se kiitos? Ei missään, ei muisteta mitään sitä, mitä olen tehnyt, vaan aina muistetaan se, mitä en ole tehnyt. Olipa kyse sitten mistä tahansa asiasta tässä elämässä. Alisa kuuntelee, Alisa auttaa, Alisa pelastaa, Alisa hoitaa, kyllä Alisa ehtii, ei Alisan tarvitse ikinä ottaa aikaa itselleen, kyllä Alisa jaksaa, koska onhan hän Alisa.

Entäs sitten kun ei vaan enään jaksa?

Olen nyt ajautunut siihen tilanteeseen, etten enään jaksa. En jaksa esittää rohkeaa, en jaksa esittää huoletonta ja iloista Alisaa, sitä mihin kaikki on tottunut. Olen niin kyllästynyt olemaan se potkupallo. Puhuin kaverini kanssa tänään pitkän tovin puhelimessa ja älysin sen vihdoinkin myös itse. En tiedä, vikahan on mussa, pitäisi oppia sanomaan vain yksi sana "ei". Mutta se on helpommin sanottu mielessä kuin tuotu suusta ulos. Jotenkin sitä varmaan aina vaan ajattelee, että jos tarpeeksi tekee toisen ja toisten eteen, joskus se kiitos seisoo ja joskus minäkin saan sen minkä minä ansaitsen. 

Aamulla 0521 ylös, töihin, ratsastamaan, töihin, suihkuun, vaatteiden vaihto ja nukkumassa oltiin 0230, 0600 soi kello seuraavan kerran. Kyllä, olen hullu ja väsynyt.

Tai sitten en. Sitä ei koskaan tiedä. Mutta sen tiedän, että elämä opettaa ja olen elänyt sellaisen elämän, että olen oppinut. Olen oppinut vetämään naamion kasvojeni eteen ja esittää iloista ja onnellista samaan aikaan kun sisin itkee. Olen oppinut pärjäämään, vaikka oikeasti olen niin hukassa kuin ihminen vain olla ja voi. Ennen kaikkea olen oppinut sen, ettei keneenkään saa luottaa silmittömästi. Ihminen on paha eläin, se pelaa aina peliä, elämä on peli. Vahvimmat pärjää, heikoimmat poljetaan maahan. Ne ihmiset, joille kerrot sinun pahimmat salaisuutesi, he ovat ne jotka puukottavat selkään. Ne ihmiset, jotka maalaavat pilvilinnoja kanssasi, ne puhkaisevat sen kuplan kaikkein pahiten. 

Taidan sittenkin julkaista tämän tekstin, menen nukkumaan ja huomenna herään töihin, töiden jälkeen kirjoitan opinnäytetyötäni, menen uudestaan töihin ja kirjoitan taas opinnäytetyötäni. Puoli vuotta, kuusi kuukautta, mä pääsen täältä pois. Pääsen Joensuuhun, pääsen maalle, saan oman yrityksen, saan tehdä sitä mitä rakastan, sillä tavoin niinkuin minä haluan. Mun ei tarvitse kuunnella ketään. 

They says it's hard to be a superwoman.

Well, try to be me, for a one day.

Then you know what is

hard.

ÄläHerätäMuaUnesta -Alisa