Onnellisuus (ja valoa tunnelin päässä!)

Moikka! Luvassa hieman kuulumisia ja ajatusten purkamista näin iltapuhteiksi.

Nyt uskallan hieman huokaista helpotuksesta, sillä joulukuun valmistuminen siintää nyt jo niin lähellä, mutten uskalla tuulettaa ennenkuin saan sen tutkintotodistuksen kouraani. Tiistaina oli nimittäin opinnäytetyön esitys, ja niin oppari kuin esityskin on nyt hyväksytysti läpi. En ihan oikeasti muista milloin olisin jännittänyt, tai jopa pelännyt jotain niin paljon kuin tuota esitystä. Opinnäytetyön viimeistely jäi vähän niinkuin puolitiehen selän särkymisen johdosta, esityksen valmistelin edellisenä iltana ja jotenkin mulla loppui vaan usko itseeni ja menin henkiseen lukkoon. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että isä tuli seuraamaan esitystä. Kuitenkin ratkaisin asian kuten olen tähänkin asti elämässä tehnyt: puolet vedettiin lonkalta. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Opettajat kehuivat työtä ja esitystä, hieman korjauksia työhön tuli, mutta ne ovat jo melkein tehty. Lopulta kun esitys ja palautekeskustelu päättyi isä lähti syömään opettajien kanssa ja mä lähdin ostamaan Jn äidille syntymäpäivälahjaa, onneksi sain tekosyyn poistua tilanteesta, koska stressi purkautui niin hillittömällä rytinällä, että äidille soittaessa rupesin itkemään. En tiedä, nyt sitä vasta ymmärtää millainen taakka tää valmistumisen viivästyminen on koko ajan ollut. Olin tiistaina niin väsynyt, että meinasin nukahtaa rattiin kotiin ajaessani ja kotona vetäsin kevyet neljän tunnin päiväunet. Tiistai-iltana lähdettiin vielä Jn äidin luona käymään syntymäpäiväkahveilla ja viemässä lahja. Olin niin väsynyt edelleen illalla, että nukahdin melkein suorilta kotiin tultua ja nukuinkin aamulla puolille päivin.

Ja kyllä, juoksin ostamaan kuoharia heti koululta päästyäni!

Muutenkin tämä elämä rupeaa taas selkiintymään. Pääsin maanantaina ensimmäisen kerran fysioterapeutille joka teki mun rangalle jotain ja nyt kipua on enää pakarassa ja lonkassa. Tietenkin jos istun vähänkin pidempään, niin ylös noustessa tulee aivan jäätävä kipuaalto, mutta se menee parissa sekunnissa ohi. Lisäksi sain uusia ja parempia ohjeita selän kuntouttamiseen ja venyttämiseen, jotka ovat ihan oikeasti auttaneet jo parissa päivässä. Kovista kipulääkkeistä olen päässyt melkein kokonaan pois, Panacodeja en ole syönyt viikkoon, onneksi koska niin kovia kipulääkkeitä haluan välttää mahdollisimman hyvin. Sairaslomalla olen vielä tämän kuun puoleen väliin, mutta ensimmäistä kertaa on toiveita töihin paluusta! Muutenkin pystyn jo kävelemään suhteellisen normaalisti, oikea jalka edelleen hiukan läpsyy, mutta pystyn käymään "jo ihan kunnon lenkeillä". Fysioterapiaa tarvitsen vielä -ja paljon. Onneksi tämä kuuluu työterveyteen, mutta tällä hetkellä ei sekään olisi este, vaan tärkeintä on saada selkä kuntoon.

Jn kanssa sujuu hyvin, tai oikeastaan paremmin kuin hyvin, tänään pyykkivuorta selättäessäni älysin, että ollaan asuttu saman katon alla jo puoli vuotta ja vaikkakin riitoja on ollut, niin en vaihtais päivääkään pois. Niin juustolta kuin se kuulostaakin, niin totta se on. On ihan uskomatonta, että kaiken sen jälkeen mitä ollaan koettu ja mitä ollaan toisillemme tehty, niin me ollaan nyt tässä. Juttelin viikonloppuna yhden ihmisen kanssa ja hän kysyi, että miten olen viihtynyt täällä "korvessa", niin silloin vasta oikeasti heräsin siihen todellisuuteen, että kuinka onnekas oon. Vaikkakin joo, talo on melkoisen pieni meille kahdelle ja Sisulle, mutta hyvin me mahdutaan tänne. Täällä on ihan todella kaunista, monta vuotta kaupungissa asuneena ei ihan oikeasti muistanut enää kuinka kaunista voikaan olla. Vähänhän tämä syrjäinen sijainti välillä ärsyttää sillä jos joskus tekisi mieli lähteä yhdessä esimerkiksi viihteelle, niin pitää hommata kuskit ja pelit ja pensselit. Kaupassa käydessä pitää muistaa ostaa kaikki ja ei viitsisi ihan pienimmän asian takia lähteä ajamaan. Mutta sitten kun toisaalta taas miettii, autolla pääsee ihan joka paikkaan nykyisin ja täältä ei ole kuitenkaan kuin 15min ajomatka joko Siilinjärvelle tai Nilsiään. Tulisi vain lunta pikkuhiljaa niin ei olisi niin pimeä lenkkeillä ja pääsisi nauttimaan Tahkon rinteistä! Ja ennenkaikkea se, että oon oikeasti löytänyt paikkani täällä ja oon niin mielettömän onnellinen. Ei tarvitse stressata tyhjistä asioista, siitä että onko nyt jäänyt joku roska autoon tai onko nyt ajovalot likaiset tai jotain muuta pientä ja naurettavaa. Lämmitin viime viikolla takkaa ja mietittiin, että miten takan saumat on tummuneet. Sitten huomattiin, että takan päällä oli kynttilöitä, jotka oli sulaneet... Itsehän olin jo ihan paniikissa ja jo soittamassa vakuutusyhtiöön, että tuleevat korjaamaan tekemäni vahingot, mutta J lähinnä naureskeli ja totesi, että kyllähän ton jollain saa puhtaaksi ja ei se haittaa. Ihan uskomatonta, että asioihin voi suhtautua tuolla tavalla.

Sisu on ihan rakastunut, kun on takka jonka edessä saa nukkua!

Näin jälkikäteen kun miettii, niin lähtö Kuopiosta oli mun tähän astisen elämäni yksi parhaista päätöksistä. En tietenkään mitään kadu Kuopion elämästäni ja hyvällä voin muistella menneitä, mutta elämä on ihan oikeasti nyt niin hyvin, etten meinaa kestää. Jotenkin ollaan Jn kanssa niin samanlaisia, että välillä vähän pelottaakin, vaikkakaan en autoista ymmärrä oikeasti tuon taivaallista Jn rinnalla ja ei mua hallilla hengailu kiinnosta, eikä J ymmärrä hevosihmisten sielun elämää, eikä sekään tallilla hengaile, mutta toisaalta n ihanaa, kun meillä on ne omat jutut joiden avulla voi irtautua arjesta.

Hahah! Tulipas tästä nyt vähän ylistys ja hehkutuspostaus, mutta välillä ihan pelottaa miten hyvin mulla on elämä tällä hetkellä, niin pakko saada tämä tallennettua ja todistettua. Kello rupeaa lähenemään puolta yötä, joten on aika ruveta nukkumaan, niin jospa huominen ei menisi niin pitkään nukkuessa!

HiomassaBrunaa -Alisa