Kun me hirvi kohdattiin
Pitkästä aikaa ihan perinteistä heppailupostausta!
Käyn nykyisin keskimäärin kaksi kertaa viikossa tallilla. Mieltä tämä määrä ei todellakaan hivele, mutta lähes täydet työtunnit, koira, koti ja mies jonka kanssa myös haluaa viettää aikaa verottavat heppailua ikävällä tavalla. 95% kerroista käyn tallilla joko ennen tai jälkeen töiden. Sinänsähän töiden jälkeen heppailussa ei ole mitään vikaa, mutta ennen töitä tallilla käynti on sellaista hulabaloota, että joskus hirvittää. Ja eihän siinäkään mitään, jos kävisi vain ratsastamassa, mutta aina teen joko aamu- tai sitten iltatallin, joten kiirettä pitelee tekipä niin tai näin.
Viime viikon lauantaina olin vapaalla, eikä ollut kiire kissan ristiäisiin tai koiran hautajaisiin. Okei, vähän oli kiire Joensuuhun, mutta omat vanhemmat ovat jo nöyrtyneet siihen, että tytär on mieluummin tallilla kuin kotona. Koska Suomen talvi kestää nykyään kaksi viikkoa ja toinen viikko oli jo käytetty, kenttä muistutti uima-altaan ja luistinradan sekoitusta. Paula kävi aamusta ajamassa yhden hevosen ja maastossa pohjat olivat ihan hyvät, varsinkin siellä missä ei liikennettä ole. Niinpä päätettiin lähteä Jestkan kanssa myös maastoon aamutallin jälkeen. Oon ihan super huono maastoilemaan, joskus tykkäsin siitä ja esim. Silverin kanssa maastoiltiin paljon. Kuitenkin Jestka on sen verran typerä hevonen maastoiluun, joten olen vähentänyt sen todella minimiin tamman kanssa. Muilla hevosilla voin sitten tykittää tuon taivaallisen paljon -ja kovaa pitkin maita ja mantuja. Jestka nimittäin saattaa olla toisena päivänä ihan super kiva maastossa: voi baanattaa täysiä ja voi mennä pitkin pusikoita, kun taas toisena päivänä pitää käyttää kaikki omat ja varastetut voimat ja tahdonvoimat siihen, että päästään edes pois tallin risteyksestä. Pihasta kun päästään pois tamma jumittaa sen 150 kertaa, vetää laukasta puoli piruetin ja kääntyy kotiin, jumittelee, peruuttelee, pomppii pystyyn ja saa aivan mielettömiä pukkiraivareita. Joskus olen maastoillut gramaaneiden kanssa, niillä kun niitä pukkeja saa melkohyvin kitkettyä pois ja onhan se aikamoinen norsujarru, mutta Jestka kun jää pomppimaan paikoilleen, niin silloin gramaaneilla ei tee oikeastaan yhtään mitään. Lisäksi porukalla maastoillessa tammaa ahdistaa tuleminen takana, mutta sitten ahdistaa myös jos kaveri tulee liian lähelle omaa pyllyä.
Kuten aikaisemmin jo sanoin, olosuhteiden pakosta lähdettiin maastoon. Lähdettiin ihan tallin läheiselle pikkutielle, siellä ei liiku autoja, joten ei haittaa vaikka Jestka saisikin kilareita. Kaikkihan pelotti jo alusta asti, mutta päästiin matkaan, ensimmäiset ravipätkätkin meni todella hyvin. Piti vain koko ajan ratsastaa. Eikä mitään "hevonen pohkeen ja ohjan väliin" vaan avoja, väistöjä, sulkuja, toki hevonen piti ratsastaa myös sinne pohkeen ja ohjan väliin, mutta eihän se riittänyt. Oltiin päästy autiotalon ohi (sitä ennen oli mm. kanto, nostopuomi ja PELTO!) ja juuri ajattelin, että voitaisiin hiukan kokeilla laukkaa niin Jestka veti stopit. Vähän jo sisuunnuin ja suutuinkin, että oletkos kaakki siinä ja jatketaan matkaa. Siinä samassa Jestka rupesi korskumaan (ihan oikeasti korskumaan), peruuttelemaan ja pomppimaan pystyyn. Aina kun käski eteen päin tamma pukitti. Siinä sitten viisi minuuttia tapeltiin, että mennäänkö eteen päin nyt etuperin vai peruuttaen. Lopulta Jestka valitsi etuperin kulkemisen ja ehdin hiukan jo huokaista helpoituksesta, kun METSÄSTÄ RYMISTI HIRVI meidän eteen. Ehdin nähdä vain sen, kun hirvi kääntyi kannoillaan ja paukaisi takaisin mistä oli tullutkin ja me oltiin tässä vaiheessa edetty noin puoli kilometriä täyttä kiitoa kohti tallia. Siinä vaiheessa kun 500-600 kiloa pakoeläintä ottaa pakoreaktion päälle on turha edes yrittää pysäyttää sitä. Roikuin vain ohjissa ja harjassa kiinni ja toivoin, ettei liukastuta, kaaduta, auto tule vastaan, pysyn selässä ja hevonen ehjänä.
Matka takaisin tallille kesti valehtelematta pari minuuttia, tosin selässä keikkuen se tuntui tunnilta. Hevonen märkä kuin siivousrätti, puuskutti ihan kiitettävästi ja silmät pyörivät kuin hedelmäpelissä. Tallin ovelta, jonka eteen Jestka pysähtyi sain tamman kentälle, koska pakkohan se oli saada käveletyttyä. Meinasin tässä vaiheessa tulla alas selästä ja kävelyttää sen maasta käsin, mutta jalan pois jalustimesta otettuani älysin, että jalat ja oikeastaan koko akka tärisee niin pahasti, ettei jalat kantaisi, joten parempi oli istua kyydissä. Reilu 30 minuuttia siihen meni, että Jestka lopetti puuskuttamisen ja mä löysin omat jalkani. Ihan viimeiseksi käytiin vielä muutama sata metriä kävelemässä tiellä, ettei nyt ihan karvas maku jäisi tammalle suuhun. Hevonen talliin, sankollinen melassivettä naaman eteen ja miljoona kuivatusloimea niskaan, että hevonen saadaan kuivaksi vielä tämän vuoden puolella (klippaus on edessä HETI kunhan ehdin tallille silleen, että jaksan taistella rouvan kanssa jos hän päättää ettei sitäkään hommaa ole hänelle koskaan tehty).
Jestkahan kuuli ja/tai haistoi hirven jo silloin kuin stoppasi ensimmäisen kerran. Typeränä minä pakotin kuitenkin hevosen eteen päin. Toisaalta olen kyllä tyytyväinen siihen, että Jestka luottaa näköjään minuun sen verran, että lähtee lopulta eteen päin vaikka kaikki vaistot käskevät kääntymään. Oon Silverin kanssa aikoinaan kohdannut myös hirven, mutta silloin Silver vain teki äkkikäännöksen ja jäi paikoilleen. Se oli kyllä siitä uskomaton hevonen, että sillä kesti pokka vaikka hävittäjät harjoittelivat veden pinnalla ajoa aivan vieressä, jäniksiä juoksi rinnalla jne. ja ruuna vain jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi. Olen harrastanut hevosia viisi vuotiaasta asti ja varsinkin nuorempana meno on ollut aivan uskomatonta ja aivan päätöntä, kuitenkin vain kerran multa on aikaisemmin hevonen lähtenyt hallinnasta maastossa, silloinkin kyseessä oli ravuri, joka otti syttyä toverista pikkuisen liikaa. Tietenkin tämä(kin) asia kuuluu tähän lajiin, eläimen kanssa kun ollaan tekemisissä, siksi on ihan hirveää aina välillä olla maastossa koska autot ja esimerkiksi traktorit eivät väistä tai hiljennä yhtään ratsukon nähdessään. Täällä on kyllä se hyvä puoli, että kaikki tuntee kaikki, joten jos joku "omalta kylältä" perseilee ratsukon kohdatessaan se saadaan tietää ja hän saa siitä kuulla. Mutta onneksi meidän kotimatkalla ei tullut kulkuneuvoja vastaan ja kumpikin säilyi ehjänä reissusta. Laitoin Jestkalle vielä kaiken varuilta BOT:t jalkoihin, että kun jalat nyt rasittuivat yht'äkkiä niin paljon, että vähän helpottaa turvotusta jos sitä oli tullakseen, iltatallissa kuitenkin jalat olivat olleet ihan normaalit -lämpimät, mutta niinhän ne ovat aina kun BOT:t ovat jalassa.
Tällä viikolla menen keskiviikkona, eli tänään tekemään iltatallin ja jospa nämä lumet pysyisivät maassa jolloin kentällä voisi myös ratsastaa. Lisäksi käyn lauantaina tekemässä aamutallin ennen iltavuoroa.
xx -Alisa
Käyn nykyisin keskimäärin kaksi kertaa viikossa tallilla. Mieltä tämä määrä ei todellakaan hivele, mutta lähes täydet työtunnit, koira, koti ja mies jonka kanssa myös haluaa viettää aikaa verottavat heppailua ikävällä tavalla. 95% kerroista käyn tallilla joko ennen tai jälkeen töiden. Sinänsähän töiden jälkeen heppailussa ei ole mitään vikaa, mutta ennen töitä tallilla käynti on sellaista hulabaloota, että joskus hirvittää. Ja eihän siinäkään mitään, jos kävisi vain ratsastamassa, mutta aina teen joko aamu- tai sitten iltatallin, joten kiirettä pitelee tekipä niin tai näin.
Viime viikon lauantaina olin vapaalla, eikä ollut kiire kissan ristiäisiin tai koiran hautajaisiin. Okei, vähän oli kiire Joensuuhun, mutta omat vanhemmat ovat jo nöyrtyneet siihen, että tytär on mieluummin tallilla kuin kotona. Koska Suomen talvi kestää nykyään kaksi viikkoa ja toinen viikko oli jo käytetty, kenttä muistutti uima-altaan ja luistinradan sekoitusta. Paula kävi aamusta ajamassa yhden hevosen ja maastossa pohjat olivat ihan hyvät, varsinkin siellä missä ei liikennettä ole. Niinpä päätettiin lähteä Jestkan kanssa myös maastoon aamutallin jälkeen. Oon ihan super huono maastoilemaan, joskus tykkäsin siitä ja esim. Silverin kanssa maastoiltiin paljon. Kuitenkin Jestka on sen verran typerä hevonen maastoiluun, joten olen vähentänyt sen todella minimiin tamman kanssa. Muilla hevosilla voin sitten tykittää tuon taivaallisen paljon -ja kovaa pitkin maita ja mantuja. Jestka nimittäin saattaa olla toisena päivänä ihan super kiva maastossa: voi baanattaa täysiä ja voi mennä pitkin pusikoita, kun taas toisena päivänä pitää käyttää kaikki omat ja varastetut voimat ja tahdonvoimat siihen, että päästään edes pois tallin risteyksestä. Pihasta kun päästään pois tamma jumittaa sen 150 kertaa, vetää laukasta puoli piruetin ja kääntyy kotiin, jumittelee, peruuttelee, pomppii pystyyn ja saa aivan mielettömiä pukkiraivareita. Joskus olen maastoillut gramaaneiden kanssa, niillä kun niitä pukkeja saa melkohyvin kitkettyä pois ja onhan se aikamoinen norsujarru, mutta Jestka kun jää pomppimaan paikoilleen, niin silloin gramaaneilla ei tee oikeastaan yhtään mitään. Lisäksi porukalla maastoillessa tammaa ahdistaa tuleminen takana, mutta sitten ahdistaa myös jos kaveri tulee liian lähelle omaa pyllyä.
Kuten aikaisemmin jo sanoin, olosuhteiden pakosta lähdettiin maastoon. Lähdettiin ihan tallin läheiselle pikkutielle, siellä ei liiku autoja, joten ei haittaa vaikka Jestka saisikin kilareita. Kaikkihan pelotti jo alusta asti, mutta päästiin matkaan, ensimmäiset ravipätkätkin meni todella hyvin. Piti vain koko ajan ratsastaa. Eikä mitään "hevonen pohkeen ja ohjan väliin" vaan avoja, väistöjä, sulkuja, toki hevonen piti ratsastaa myös sinne pohkeen ja ohjan väliin, mutta eihän se riittänyt. Oltiin päästy autiotalon ohi (sitä ennen oli mm. kanto, nostopuomi ja PELTO!) ja juuri ajattelin, että voitaisiin hiukan kokeilla laukkaa niin Jestka veti stopit. Vähän jo sisuunnuin ja suutuinkin, että oletkos kaakki siinä ja jatketaan matkaa. Siinä samassa Jestka rupesi korskumaan (ihan oikeasti korskumaan), peruuttelemaan ja pomppimaan pystyyn. Aina kun käski eteen päin tamma pukitti. Siinä sitten viisi minuuttia tapeltiin, että mennäänkö eteen päin nyt etuperin vai peruuttaen. Lopulta Jestka valitsi etuperin kulkemisen ja ehdin hiukan jo huokaista helpoituksesta, kun METSÄSTÄ RYMISTI HIRVI meidän eteen. Ehdin nähdä vain sen, kun hirvi kääntyi kannoillaan ja paukaisi takaisin mistä oli tullutkin ja me oltiin tässä vaiheessa edetty noin puoli kilometriä täyttä kiitoa kohti tallia. Siinä vaiheessa kun 500-600 kiloa pakoeläintä ottaa pakoreaktion päälle on turha edes yrittää pysäyttää sitä. Roikuin vain ohjissa ja harjassa kiinni ja toivoin, ettei liukastuta, kaaduta, auto tule vastaan, pysyn selässä ja hevonen ehjänä.
Matka takaisin tallille kesti valehtelematta pari minuuttia, tosin selässä keikkuen se tuntui tunnilta. Hevonen märkä kuin siivousrätti, puuskutti ihan kiitettävästi ja silmät pyörivät kuin hedelmäpelissä. Tallin ovelta, jonka eteen Jestka pysähtyi sain tamman kentälle, koska pakkohan se oli saada käveletyttyä. Meinasin tässä vaiheessa tulla alas selästä ja kävelyttää sen maasta käsin, mutta jalan pois jalustimesta otettuani älysin, että jalat ja oikeastaan koko akka tärisee niin pahasti, ettei jalat kantaisi, joten parempi oli istua kyydissä. Reilu 30 minuuttia siihen meni, että Jestka lopetti puuskuttamisen ja mä löysin omat jalkani. Ihan viimeiseksi käytiin vielä muutama sata metriä kävelemässä tiellä, ettei nyt ihan karvas maku jäisi tammalle suuhun. Hevonen talliin, sankollinen melassivettä naaman eteen ja miljoona kuivatusloimea niskaan, että hevonen saadaan kuivaksi vielä tämän vuoden puolella (klippaus on edessä HETI kunhan ehdin tallille silleen, että jaksan taistella rouvan kanssa jos hän päättää ettei sitäkään hommaa ole hänelle koskaan tehty).
Jestkahan kuuli ja/tai haistoi hirven jo silloin kuin stoppasi ensimmäisen kerran. Typeränä minä pakotin kuitenkin hevosen eteen päin. Toisaalta olen kyllä tyytyväinen siihen, että Jestka luottaa näköjään minuun sen verran, että lähtee lopulta eteen päin vaikka kaikki vaistot käskevät kääntymään. Oon Silverin kanssa aikoinaan kohdannut myös hirven, mutta silloin Silver vain teki äkkikäännöksen ja jäi paikoilleen. Se oli kyllä siitä uskomaton hevonen, että sillä kesti pokka vaikka hävittäjät harjoittelivat veden pinnalla ajoa aivan vieressä, jäniksiä juoksi rinnalla jne. ja ruuna vain jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi. Olen harrastanut hevosia viisi vuotiaasta asti ja varsinkin nuorempana meno on ollut aivan uskomatonta ja aivan päätöntä, kuitenkin vain kerran multa on aikaisemmin hevonen lähtenyt hallinnasta maastossa, silloinkin kyseessä oli ravuri, joka otti syttyä toverista pikkuisen liikaa. Tietenkin tämä(kin) asia kuuluu tähän lajiin, eläimen kanssa kun ollaan tekemisissä, siksi on ihan hirveää aina välillä olla maastossa koska autot ja esimerkiksi traktorit eivät väistä tai hiljennä yhtään ratsukon nähdessään. Täällä on kyllä se hyvä puoli, että kaikki tuntee kaikki, joten jos joku "omalta kylältä" perseilee ratsukon kohdatessaan se saadaan tietää ja hän saa siitä kuulla. Mutta onneksi meidän kotimatkalla ei tullut kulkuneuvoja vastaan ja kumpikin säilyi ehjänä reissusta. Laitoin Jestkalle vielä kaiken varuilta BOT:t jalkoihin, että kun jalat nyt rasittuivat yht'äkkiä niin paljon, että vähän helpottaa turvotusta jos sitä oli tullakseen, iltatallissa kuitenkin jalat olivat olleet ihan normaalit -lämpimät, mutta niinhän ne ovat aina kun BOT:t ovat jalassa.
Tällä viikolla menen keskiviikkona, eli tänään tekemään iltatallin ja jospa nämä lumet pysyisivät maassa jolloin kentällä voisi myös ratsastaa. Lisäksi käyn lauantaina tekemässä aamutallin ennen iltavuoroa.
xx -Alisa
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos et löytänyt etsimääsi tietoa blogista, kysy rohkeasti! Kaikki kommentit ovat tervetulleita, mutta muista hyvät käytöstavat ja nettietiketti.